Kommunikaatio.
Tärkeä, yksinkertainen ja helposti hoidettavissa työ- kuin yksityiselämässä. Vai onko?
Muistan opiskelukaverini kertoneen lukemastaan kirjasta, jossa puhuttiin viestinnän merkityksestä työyhteisössä yt-neuvotteluiden aikana. Vuosia myöhemmin muistan tuon esimerkin, vaikka minulla tai läheisilläni ei ole kokemusta vastaavanlaisesta tilanteesta. Kirjassa haluttiin korostaa, ettei voi sanoa kaiken olevan hyvin, koska tilanne on täysin päinvastainen. Minusta on päivänselvää ja maalaisjärjellä pääteltävissä, ettei kriisin aikana tulisi valehdella. Silti juuri tällaisia kokemuksia kuulee kerrottavan. Miksi kommunikointi on vaikeinta hädän hetkellä?
Olen pitänyt itseäni erinomaisena puhujana ja kuuntelijana. Tykkään olla äänessä, jutella uusien ihmisten kanssa ja vilpittömästi välittää toisen asiasta. Tunnen saavani energiaa keskustellessani sekä vakavista aiheista että maailmanparannuksesta. Miksi silti olen erityisesti työelämässä joutunut pohtimaan, mitä uskallan sanoa ääneen? Huomasin hiljattain olevani henkisessä lukossa työpaikalla ja tajusin sen pikkumaisesta mutta varsin yleisestä seikasta. Olin kateellinen. Kateellinen työkaverille, joka oli tullut töihin kahvilaamme puoli vuotta jälkeeni ja oli myös nuorempi. Purin hammasta yhdessä työskennellessä, enkä useaan kuukauteen ymmärtänyt miksi. En ollut aiemmin kokenut tilannetta, jossa minua nuorempi pyyhkii osaamisellaan ohitseni saman tien. Pidin itseäni naurettavana ja typeränä, kun ajattelin tuollaista, vaikka olisin halunnut arvostaa toisen työtä.
Yhtenä torstaiaamupäivänä avasin suuni ja kehuin vuolaasti hänen työnsä jälkeä, minkä lisäksi kerroin olleeni hänelle kateellinen. Tilanne oli nopeasti ohi hänen vähätellessä osaamistaan ja kehuessaan minussa jotakin, mitä en enää muista. Vaikka keskustelumme ei muuttanut maailmaa, oli sillä iso merkitys työhyvinvointiini. Uskalsin myöntää, etten ole paras, tai edes yhtä hyvä kaikessa kuin joku muu. Huomaan nyt nauttivani työstäni ja haluavani kehittyä, koska eihän kukaan ole paras, jos ei harjoittele. Virheitä saa ja tulee tehdä matkalla!
Ravintola-alalla työ on hektistä, eikä asiakkaita tai työkavereita pääse yhtä helposti eroon huonona päivänä kuin aiemmin kassalla tai toimistotyössä. Työskentelen ensimmäistä kertaa kahdessa sellaisessa työssä, jossa kommunikaatiolla on erittäin merkittävä rooli arjessa. Valmenturesissa tiimimme tilanne on päinvastainen, sillä asumme eri puolilla Suomea ja näemme kasvotusten muutamia kertoja vuodessa. Meille sähköiset viestintäkanavat ja työkalut ovat mielettömän suuressa roolissa. Sisäisessä viestinnässä käytössämme on projektinhallintatyökalu Trello työtehtävien jakamiseen ja seuraamiseen, Skype palaverien pitämiseen, Drive tiedostojen säilyttämiseen, WhatsApp nopeaan viestintään sekä tietysti vanha kunnon sähköposti, jos mikään muu kanava ei toimi.
Kommunikaation tulisi olla vaivatonta, tapahtui se sitten kasvotusten tai esimerkiksi somen kautta. Nykyään ja vielä enemmän tulevaisuudessa työ tehdään etänä; tietokoneen, tabletin tai puhelimen välityksellä. Silloin korostuu työpaikan sisäinen kommunikaatio ja pelisäännöt siitä, mitä kanavia käytetään ja milloin oikeastaan työtä tekee. Kun sähköposti, facebook ja muut yrityksen kanavat löytyvät puhelimesta, tulee töitä ehkä tehtyä vielä keskiyöllä, kun aamulla tulisi olla kahdeksalta toimistolla. Mieleeni palaa keskustelut opiskelukavereiden kanssa, kun opettajan vastaus oli tullut illalla varttia yli yksitoista. Vaikka asia ei suoraan meille opiskelijoille kuulunutkaan, olimme jokainen huolissamme opettajan jaksamisesta. Jokaisen meistä tulee tietää työntekijänä omat rajansa mutta vastuuta on yhtä paljon myös esimiehellä ja tällöin vilpitön ja välittävä, aito kommunikaatio on avainasemassa.
Minulle kommunikaation merkitys on korostunut jo nuorena joukkueurheilussa. Olen 5-vuotiaasta lähtien pelannut lentopalloa, joskus enemmän, joskus vähemmän tosissani. Aloitin pelaamisen, koska isosiskoni oli sitä harrastanut ja isäni myös pelasi sosiaalipalloa ukkoporukalla kerran viikossa. Yläasteella toinen, minua kaksi vuotta vanhempi, isosiskoni innostui lajista ja nykyisin olen hänen valmentajansa sekä pelikumppani. Tämä vähäsen erikoinen tilanne on saanut minut miettimään keskinäistä viestintäämme, joka voi olla minun suunnaltani hyvinkin suoraa puhetta. Sisarusten välinen kommunikointi voi ulkopuolisesta kuulostaa hurjalta, ja sitä se ainakin meillä on. Vaikka olemme molemmat aikuisia naisia, nousee treenien tai pelin tuoksinassa kilpailuvietti ja sitä myötä estot häviävät. Tulee sanottua, oikeastaan tokaistua, muutama väärä sana, josta koko joukkueen keskittyminen voi hajota. Tässä on minulla valmentajana selkeä kehittämisen kohde muiden lajiin liittyvien seikkojen ohella. Tärkeintä on tiedostaa oma osaaminen, hyödyntää vahvuuksia ja löytää ympärilleen ihmisiä, jotka täydentävät sinua, niin työssä kuin muuallakin.
Sonja Huhtiranta