On tammikuu. Joulut juhlittiin, vapaapäivistä nautittiin perheen parissa ja vuosi vaihtui nuorten leijonien peliä olohuoneen televisiosta tuijottaessa. Olen perheemme kuopus, joten joulupukki on valitettavasti jättänyt kotimme väliin jo useampana vuonna. Tästäkin huolimatta lahjoja aattoiltana jaettiin paljon, ehkä liiankin paljon. Ei auttanut edes siskosten kesken tekemämme ”ei lahjoja” -sopimus.

Kuten myös monessa muussa kodissa, meilläkin saatiin lahjaksi teknologiaa. 62-vuotias isäni sai elämänsä toisen älypuhelimen ja osti perheelle yhteiseen käyttöön hänen mielestään kätevän, langattoman tulostimen. Sekä isän vanha puhelin kolmen vuoden takaa, että tulostin toimivat molemmat moitteettomasti, mutta koska teknologia on isästäni niin kiehtovaa, ei hän jaksanut odottaa kauempaa päästessään leikkimään uusilla jännillä leluilla. Samaa ilmiötä huomaan monessa ystävässä ja tutussa, viimeksi eilen illalla poikaystävän kanssa uutta televisiota asentaessa.

Olen viimeiset vuodet saanut olohuoneen lähes kokonaan itselleni, kun meillä on ollut, hänen mielestään vain, 32-tuumainen töllö. Mutta nyt on hieno Smart-Full HD-WiFi-yms-taulutelevisio, jossa on kaukosäätimessä oikein erillinen Netflix-nappi ja kaikki maailman hienoudet. Minun on vielä hetki aikaa nauttia yhteiselosta mutta kun postin seuraava kirje saapuu, en pitkään, pitkään aikaan pääse euroviisuja fiilistelemään digiboksistani. Matkalla kotiin on nimittäin kotimme uusi asukas, nimeltään PS4.

Ymmärrän teknologian positiiviset puolet, kun melkein kaikilla on varaa omistaa puhelin ja yhteydenpito on kätevää. Minulle tulee kuitenkin silloin tällöin tunne, että mennään liian nopeasti, liian lujaa. Olen 90-luvun lapsi, joka on kasvanut teknologian kehityksen mukana olemaan aika lailla natiivi älypuhelimien sekä sosiaalisen median kanssa. Silti olen vierastanut digitaalisia yhteydenpitovälineitä jo mese-ajoista, jolloin piti odottaa vuoroaan perheen yhteiselle pöytäkoneelle, kirjautua palveluun ja jutella ihmisten kanssa, joita näki päivittäin koulussa. Mukana piti olla, koska muuten jäi ulkopuoliseksi.

Facebook-nimiseen yhteisöön liityin 2009 heinäkuussa tutustuessani Alexander Rybakin keikalla tyttöihin, jotka halusivat jakaa kuvia kanssani, eikä mikään muu tapa käynyt kuin Facebook. He myös ihmettelivät, miten en ollut vielä liittynyt. Mietin kaikenlaisia selityksiä ja yritin vakuuttaa heille, ettei minua sellainen kiinnosta. Merkittävämpi syy oli kuitenkin tunne, että olin jo vuoden tai kaksi myöhässä Facebookiin liittymisestä. Kohta tulisi jo uusi kanava, johon pitäisi liittyä, tai jäisin jälleen ulkopuolelle.

Melkein kymmenen vuotta on kulunut ja naamakirja on yhä pystyssä. Kanavalla ei ole enää samaa valtaa kuin viitisen vuotta sitten, mutta varsinkin vanhemmat ihmiset ja yritykset pyrkivät vielä hyödyntämän sitä toiminnassaan. Minulle Facebook on nykyisin työväline opinnoissa, yhdistystoiminnassa ja työelämässä aivan kuten sähköposti, eikä enää kavereiden yhteydenpitokanava. Siellä sovitaan kokouksia, keskustellaan ja tehdään ryhmätöitä. Ammattikorkeakouluopintojen alussa yritin pitää sitä molempina, mikä ajoi minut lopulta fyysiseen ahdistukseen ja lopetin kanavan käytön lähes täysin. Samalla jäin ulkopuolelle monesta asiasta, mitä olin jo nuorena pelännyt. Olin onneksi välissä kasvanut aikuiseksi ja hyväksyin, ettei kaikessa tarvitse olla mukana, tietää kaikkia asioita toisista ihmisistä tai jakaa jokaista ruokakuvaa hästageillä.

Äitini täyttää kahden kuukauden kuluttua 60 vuotta. Olen tämän  tietynlaisen varautuneisuuden, oppinut häneltä, sillä ei hän, eikä isäni, ole mukana somessa. Olemme aina olleet esimerkiksi enemmän soittajia kuin tekstaajia, ja kaikista mieluiten menemme käymään toisen luona. Äitiä ei myöskään älypuhelimet ole kiinnostaneet vasta kuin viime aikoina, ja ymmärtäähän sen, kun jokaisella vastaantulevalla sellainen on jo. Yhden asian ajattelin kuitenkin olevan täysin selvä, äitiä ei sosiaalisen median pariin saa eikä hänen sinne tarvitse mennä ilman omaa tahtoaan. Mutta miten kävi?

Jouluaaton aattona leivinuunia lämmittäessä äiti ilmoittaa, että hän on nyt Facebookissa. En ollut uskoa korviani. Hän kertoi, että työpaikalla kaikki tiedottaminen ja viestintä olivat siirtyneet yrityksen sisäisiin Facebook-ryhmiin, joten äiteillenikin oli tili luotu. Olin täysin shokissa ja rehellisesti sanoen suutuin, sillä tähänkö ollaan tultu? Vaikka some on nopea, kätevä sekä taloudellisesti fiksu ratkaisu moneen viestinnän ja kommunikaation pulmiin, ajattelin, ettei tuollainen tuhannen hengen tehdas tarvitse sellaista sisäistä viestinnän kanavaa.

Asiat eivät aina mene kuten itse luulisi, mutta positiivisesti katsoen tämä joulu oli varsinainen oppimismatka minulle. Vaikka en itse tykkää roikkua somessa, en voi estää vanhempiani tutustumasta siihen maailmaan. Seuraavaksi lähdetäänkin ostamaan äidille sitä uutta puhelinta ja katsotaan, miten WhatsApp toimii. Ehkä vielä joku päivä äiti opettaa minulle uuden some-kanavan käyttöä.

Sonja Huhtiranta

Pin It on Pinterest