Pystyykö ihminen toimimaan parhaansa mukaan äärirajoille mentäessä? Poistuminen mukavuusalueelta on monille jo tarpeeksi hankalaa elämässä. Toimimmeko äärirajoilla aistinvaraisesti lihasmuistin mukaan noudattaen aiemmin opittuja keinoja. Useissa lauluissa ja kirjoissa puhutaan äärirajoilla käymisestä tai ”haipista”. Lieneekö myös niin, että epämukavuusalue on osalle ihmisitä mukavuusalue? Uusien mallien tuonti arkeen on kehityksen kannalta välttämätöntä. Kuitenkin on monesti liian helppo palata vanhaan tuttuun tyyliin, mikäli uudesta mallista ei ole heti hyötyä nähtävissä. Näin ollen mahdollinen kehittyminen jää vain haaveeksi ja juhlapuheiksi.
Voimmeko oppia itsestämme jotain uutta samalla, kun olemme vieneet itsemme kuilun partaalle? Mikä ajaa meidät ylittämään itsemme ja tekemään parempia tuloksia? Minkälainen rooli tässä on tavoitteiden asettajalla, niiden mittaajalla ja minkälainen esimiehellä?
Jos haluamme itsestämme irti enemmän ja päästä eteenpäin, on oman motivoitumisen lisäksi tärkeää saada tukea, kannustusta, sekä palautetta esimieheltä, tai mentorilta.
Kuten tiedetään, että kun johtajuus on jaossa, joku ottaa sen aina. Sillä, riittävätkö natsat, ei loppujen lopuksi ole väliä. Hyvässä tiimissä johtajuus voi jopa jakautua useammalle henkilölle. Jatkuvassa prosessissa jokainen johtaa vuorollaan ja käyttää esim. omaa asiantuntemustaan helpottamaan tiimin tekemistä. Tämä taas antaa toisille energiaa ja mahdollisuuden ladata akkua omaa seuraavaa hetkeä odottaessa. Ihmiset voisivat usein ottaa mallia eläinkunnasta. Muuttolinnut vuorottelevat keulassa lentävää lintua, samalla kuitenkin pysyen tiiviinä muodostelmana saaden täten maksimaalisen hyödyn.
Ratkaisukeskeisyyden perusfilosofiaa lainaten:
”Älä korjaa sitä, mikä ei ole rikki.
Tee lisää sitä, mikä toimii.
Jos jokin ei toimi, tee jotain toisin.”
Milloin sinä hyödynsit energiaasi tiimissä? Voisitteko yhdessä kanavoida sitä mahdollisesti paremmin?
Toni Juvonen